Millainen olisi oppimistehtävä, josta löytyisi mahdollisimman paljon kuviksen sisältöjä ja ehkäpä jopa kaikki T-tavoitteet? Vieläpä niin, että arvioinnissa voisi testata uusien päättöarvioinnin kriteereiden toimivuutta. Päätin kokeilla ja muokkasin erään hauskana pidetyn aikaisemman oppimistehtävän uusiksi. Syntyi seiskaluokkalaisten projekti, kahdeksan osainen tehtäväsarja nimeltä ”Huone”. Osa tehtävistä jouduttiin tekemään etäopiskeluna
Apukysymyksin liikkeelle: Ikä? Mitä tekee? Harrastukset? Ihmissuhteet? Arvostaa? Asuinpaikka? Koronan vaikutus elämään? Erityistietoja? Yritin innostaa ja kannustaa mielikuvitusta hereille, taisinpa jollekin ryhmälle todeta että nyt voivat pojatkin synnyttää – uuden ihmisen! Oma minä aikuisempana oli hyvä vaihtoehto ideaksi tai miksei olemassa oleva oikea hahmo, joku julkkis vaikkapa. Kun lähdettiin liikkeelle kysymyksestä ”kuka” ei ainakaan ihan heti jääty jumiin ennakkoluuloon ”en osaa piirtää ihmistä.”
Luokkaan alkoi ilmestyä monenmoista sakkia, jopa sarjamurhaaja ja erään suljetun valtion diktaattori. Nimen keksiminen omalle hahmolle vaikutti olevan hauskaa. Minäkin sain puhutella syntymässä olevia hahmoja heidän oikeilla nimillään kysyen vaikkapa että kuinkas pitkä tämä Seppo oikein on tai kerro lisää Isabellasta.
Kun alettiin piirtää, hahmoille piti saada mittasuhteet, jotka mahdollistivat suht normaalin elämän. Ettei esimerkiksi Sepolle tule niin lyhyitä käsiä ettei hän ylety auton rattiin saati kykene pissaamaan ongelmitta. Olimme harjoitelleet ihmisen mittasuhteita aikaisemminkin, nyt oli sitten opittujen taitojen soveltamisen paikka.
Piti vielä selvittää käsitteet mittasuhde ja mittakaava. Kokemukseni on, että osalla oppilasta menee jotakin jumiin, jos mukaan tulee mitään matematiikkaan viittaavaa. No, ihmisen mittasuhteet olivat jo vihossa. Tiivistetty muistisääntö tunnillani on ollut, että aikuisen pituus on seitsemän kertaa pää ja keskikohta on siinä mistä se ihminen pissii. Mutta entä mittakaava – testasin ensin oppilaiden aikaisempia koulutietoja aiheesta. Asia oli tuttu karttojen yhteydestä. Mutta kun muotoilin kysymykseni väitteeksi, että minullapa on tosi hyvä Porvoon kartta mittakaavassa 1:1, sain sellaisenkin vastaväitteen että ei voi olla kun se olisi aivan liian pieni. Mutta vastaani huudettiin myös että ”Ei oo mitään järkee sellaisessa kartassa, ei mahtuis sun taskuun!” Kun maaperä alkoi olla otollinen vastaanottamaan mittakaavatietoa, ilmoitin juhlallisesti että seuraavien kahden kuukauden aikana kaikki tehdään mittakaavassa 1:20. Ihmishahmo piirrettiin ruutupaperille, jonka ruudut olivat 1cm x 1cm eli 20cm oikeassa maailmassa. Pään mitta siis reilun ruudun verran kaikilla. Metrin mittaiset tauluviivaimet olivat käytössä. Omien käsien pituuksia mitattiin sekä kaverin hartian leveyksiä.
Toisen kerran aluksi katseltiin hetki A4 ruutupaperia. Opettaja väitti sitä lattiaksi. Siitä vaan rajaamaan mukavan muotoinen ja kokoinen huone. Olin teipannut luokan lattiaan metri kertaa metri neliön eli neliömetrin. Sen verran matikkaa piti tässäkin sietää/harjoitella että hahmotti ruutupaperilta samaisen neliön. Kun yksi ruutu on 20 cm, kuinka monta ruutua menee metriin… Yllätyin miten vaikeaksi tämä laskutoimitus seiskaluokalla koettiin. Monialaiset oppimiskokonaisuudet ovat välttämättömiä, että päästään tästä ilmiöstä, jossa päät ovat matikkamoodissa vain matikan tunnilla.
Asukkaalla piti olla ainakin sänky, tuoli ja pöytä. Muut huonekalut sen mukaan mitä asukas halusi ja tarvitsi itselleen tai tavaroilleen. Mittakaavaukkeli on hyvänä apuna koemakaamassa sänkyään, pujottelemassa huonekalujen välistä, testaamassa tuolin kokoa. Toimivia ovien aukeamissuuntia ja ikkunoiden mittoja havainnointiin luokkahuoneen arkkitehtuuria tutkimalla. Merkkikieltä opeteltiin erilaisista pohjapiirroksista. Kuvisluokan pohjapiirrokset löytyivät koululta ja verkosta löytyy kaikenlaista Villa Maireasta läheisen lähiön pienimpiin yksiöihin.
Pohjakuvat piirrettiin puhtaaksi akvarellipaperille valopöydillä. Vaikka arkkitehtitoimistoissa ei aikoihin ole ollut arkkitehtiopiskelijoita puhtaaksipiirtäjinä, vaan kaikki tehdään tietenkin digitaalisesti, halusin antaa älypuhelimen näytön tökkimiseen tottuneille nuorille tarkkuushaasteen: viivat suoriksi ja nurkat tarkoiksi, 0,5 lyijykynillä! Tämä mekaaninen vaihe olikin yllättäen monelle mieluinen lepotauko kaiken miettimisten ja luomisten välillä. Saihan omasta onnistumisestaan siinä piirtäessään välitöntä ja helposti havaittavaa palautetta.
Alun perin röntgenkuvien katseluun tarkoitetut valopöydät olin saanut tuttavan vinkkaamana lahjoituksena Porvoon sairaalalta.
Pohjapiirrosten vertaisarviointia tehtiin vaihtamalla piirroksia toisen kanssa. Oma mittakaavaukkeli meni vieraisille toisen kämppään ja teki havaintoja. Ohjeeni vertaisarviointiin: ”Kommentoi rakentavasti jos löydät jotakin joka on väärässä mittakaavassa tai jostain kohdasta ei mahdu kulkemaan tai puuttuu jotakin tärkeää. Kysy mitä merkinnät tarkoittavat. ”
Samalla tunnilla ehdittiin harjoitella värikynätekniikoita ja niiden soveltamista oman pohjapiirroksen värittämiseen.
Oli vuorossa sisustuksen suunnittelu, metodina moodboard eli tunnelmataulu. Päädyin tekemään valmiin layoutin syystä, että oppilaat voisivat keskittyä tehtäväsarjan kannalta olennaisiin asioihin eikä olisi vaaraa eksyä graafisen suunnittelun pilkun viilaukseen. Tarkoitus oli koota asukkaan näköinen sisustus. Ja oppia siinä samalla PowerPointin kuvankäsittelymahdollisuudet. Power Pointtiin päädyin siksi, että se on käytössä muidenkin aineiden tunneilla, jolloin kuvistunneilla opituista asioista saattaa olla hyötyä muissakin yhteyksissä.
Tehtävästä pidettiin. Ajatukset lähtivät helposti lentoon, omasta tekeleestä tuli näyttävän näköistä ja tehtävässä oli useita erilaisia osioita joissa oli selkeästi hahmotettavaa opittavaa. Toki kahdensadan seiskaluokkalaisen joukkoon mahtui muutama sellainenkin, joka verkon äärellä eksyi liian pitkäksi ajaksi muihin puuhiin. Joihin löytyi näppärästi selityksenä että kato kun mun asukas tykkää just tästä pelistä. Johon minä toistuvasti muistuttamaan ajanhallinnasta, työskentelytaitojen perustasta. Vedoten, että ei ole kiva jos asukas jää ilman sänkyä sen takia että sisustaja piti liian pitkän tauon.
Suunnittelin tehtävän tätä projektia varten, en ollut testannut sitä aikaisemmin. Yllätyin ja vähän innostuinkin miten helppoa oli bongata jokainen kuvataiteen T-tavoite kriteereineen. Sekä kaikki kolme sisältöaluetta eli taiteenkuvat ja visuaalinen kulttuuri laajemmin, varsinkin muotoilu. Oppilaiden omat kuvakulttuurit tunkivat väkisinkin mukaan.
Tässä kuvallinen ohje moodboardin eri osien ideasta. Inspiraatiokuvasta aloitettiin. Esimerkkihenkilölläni ei siis ole perhosta huoneessaan, vaan johtuen kiinnostuksen kohteistaan ja opiskelualastaan, hän haluaa huoneeseensa sademetsän värikästä tunnelmaa. Tuosta kuvasta poimittiin värisävyjä. Vasemman laidan kolme pientä ruutua kuvaavat asukasta, kaikki muu löytyy huoneesta. (Kuvan taideteos on Sari Vuorenpään suurikokoinen puupiirros.)
Ja tässä vaiheessa viikon varoituksella alkoi etäkoulu. Kotiin etäkoulueväiksi lähtivät kartonkihaitarille kiinnitetyt pohjapiirrokset ja tulostettu moodboard. Sekä paperia ja neljä sattumanvaraisesti valittua vahaliitua.
Projektiokuva on kuvaustapa, jossa kaikki nähdään suoraan sivusta katsottuna, samoilla mitoilla kuin pohjapiirroksessakin. Lisättynä korkeusmitoilla. Muokkasin PowerPointtini videon muotoon, sain siinä höpistyä ohjeet.
Tämä kuvatyyppi on tehtäväsarjan vaikein ja arvioin että pieleen menee niin minun ohjeenikin kuin oppilaiden tuotokset. Ja totta – hajonta oli melkoista. Osa selittynee etäkouluun liittyvillä yleisillä vaikeuksilla (häiriöt kotona, henkilökohtaisen ohjaamisen vaikeus, huoleton asenne etätehtäviin).
Tässä tehtävässä siirryimme huoneen ulkopuolelle. Miltä asuinrakennus näyttää? Jatkettiin käyttämällä kaksiulotteista esittämistapaa eli rakennuksesta piti piirtää vain julkisivu, se seinä, jolla tämän tietyn huoneen ikkuna näkyy. Kuvaan tuli lisätä jokin yksityiskohta vihjeeksi niin, että katsoja pystyisi päättelemään mikä ikkuna on sama kuin projetiokuvassakin.
Kyseessä ei ollut uudisrakennuksen suunnittelu. Huone saattoi sijaita vaikkapa kriisialueella, rakennuksessa jonka julkisivu olisi osittain romahtanut. Useammat olivat tähän mennessä nimenneet asukkaansa asuinpaikkakunnan. Jos se oli vaikkapa Helsingin Eira, tuli nyt tutustua eiralaiseen arkkitehtuuriin. Tekeillä oli kaksi asuntovaunuakin. Myös ne kuvattiin suoraan sivusta auton muotoilua tutkien.
Tämän osion tulokset voisi jakaa kahteen pinoon: ne joissa on ”talo” ja ne joissa on arkkitehtuuria. Talopinoon tulisivat piirrokset, joissa rakennus on esitetty lapsuuden kuvista tutulla kaavalla merkinomaisesti. Omakotitalossa harjakatto, ovi yhdessä nurkassa ja neliruutuinen mökin ikkuna toisessa. Vastaavasti kerrostalo kuvattuna suorakaiteen muotoiseksi ja ikkunoita riviin muutama per kerros. Arkkitehtuuripinosta löytyisi kuvia, joita katsoessa huomio kiinnittyy materiaalien kuvaamiseen, ikkunamuotojen vaihtelevuuteen, rappukaiteen yksityiskohtiin. Piirtäjän tekemiin havaintoihin ja valintoihin.
Etäkoulu jatkui. Samoin videohöpötysohjeet. Tällä viikolla mentiin asukkaan pään sisälle. Hän on huoneessaan ja katselee taivasta. Tunnetila vaikuttaa kokemukseen ja havaintoon. Pilvet, värit, säätila peilaavat hänen tunnetilaansa.
Vahaliidut, jotka koululta olivat tulleet mukaan, opettivat miten vähästä saa paljon. Videolla demonstroin miten neljä liitua ei tarkoita neljää värisävyä vaan liituja sekoittamalla saa sekoitettua lukuisia yhdistelmiä. Mielestäni tehtäväsarjaan tarvittiin ekspressiivisyyttä, ilmaisua ilman viivainta. Näiden taivastehtävien palautusten tarkistaminen oli mukava kokemus. Sain takaisin moninkertaisena sen, mitä olin oppilailleni haasteeksi heittänyt.
Nyt olen nähnyt ”toiveikkaan taivaan”, tiedän miltä näyttää ”se tunne kun kesäloma alkaa” ja jakanut tunteen että ”elämä menee miten menee”.
Etäkoulun aikana S2-oppilaat eli suomea toisena kielenä opiskelevat olivat koululla läsnä. Samoin minä heidän kanssaan. Miten avata heille tällaista tunnetehtävää? Päädyin opettamaan perustunteiden ilo, suru, viha suomenkieliset sanat. Ja jatkoin kuvatulkinnalla antaen heille mahdollisuuden puhua kuvin. Pyysin oppilaita etsimään kuvakokoelmistani omaa taivaskuvaa vastaavan tunnelman. Ilahduin miten nopeasti ja kiinnostuneena ”oikea” kuva löydettiin siinä missä sanojen etsintä aiheutti vain käsien heiluttelua ja turhautumista.
Lopuksi palattiin siihen, mistä pari kuukautta aikaisemmin oltiin aloitettu. Asukkaaseen. Etäkoulu jatkui, joten materiaalit valikoituivat sen mukaan: jätepaperia ja aikakauslehtiä. Tekniikkana kollaasi yhdistettynä piirrokseen. Homma koottaisiin kartongille, joka oltiin koulusta mukaan otettu. Piti tavoitella muotokuvaa, joka kertoisi asukkaasta enemmän kuin vain ulkonäön. Mukaan tuli liittää asioita, jotka löytyisivät aikaisemmin tehdyistä kuvista. Henkilötiedot tekstaten, samoin pisteenä i:n päälle jokin motto, sitaatti, joka kertoisi asukkaan arvomaailmasta.
Heti tehtävän ja ohjeiden julkaisun jälkeen aloin saamaan huolestuneita viestejä. Pääsiäinen oli tulossa ja perheissä oli siivottu. Kaikki jätepaperit oli viety keräykseen. Äitejä syyteltiin. Ja minä kun olin ajatellut että leikattujen kuvien käyttö olisi helpottava tekijä. Ei tarvitsisi (osata) piirtää kaikkea. Idea ja ajatus, kuvakerronnan tarkoitus olisi se tärkein. Kun vihdoin saatiin palata kouluun, sai jatkaa näitä ja muitakin kuvia.
Myös itsearviointi tehtiin etänä. Olin tehnyt Formskaavakkeelle kysymykset vähän siihen malliin, että ne toimisivat myös muistilistana ja yhteenvetona kaikesta mitä ollaan lähi- etä- ja hybridiaikana opeteltu. Halusin myös palautetta tehtävästä, että voisin vertailla oppilaiden mielipiteitä omiin oletuksiini.
Tykkäämistä perusteltiin laajuudella, mahdollisuudella suunnitella ja olla luova:
”Siinä sai itse suunnitella koko ihmisen ja sen jälkeen toteuttaa sen. Itse tykkään paljon suunnittelusta, joten tämä oli hyvä tehtävä minulle varsinkin.”
”Tykkään, koska tätä on ollut hauska tehdä, mutta en anna täysiä, koska jotkut kohdat ei ole ollut niin kivoja esim viimeinen kohta.”
”Tykkäsin, kun tehtävään käytettiin monta kertaa, joten siihen pystyi panostamaan ja oli kivaa, kun tehtäväsarjan tekeminen oli välillä vähän haastavaa, joten sen tekemisessä sai haastaa itseään.”
”Pääsin itse tekemään juuri sellaisen kuin halusin ja sain käyttää mielikuvitusta. Minun mielestä tämä projekti meni todella hyvin. Olen itse ainakin tyytyväinen osiini.”
”Sain antaa luovuuteni loistaa!”
Ja samoin perusteluin tuli kritiikkiäkin: ”En nyt iha tiiä ei itellä oikee napannu alkaa suunnittelee huonetta, ihmistä ja koko sen elämää siihe ympärille samalla. Iha hyvä tehtävä sarjahan tää oli, mut mulla ei oikeen tuntunut olevan kiinnostusta tähän.” Vähiten tähtiä eli vain kaksi tuli oppilaalta joka perusteli että ”en tykkää kuviksesta”.
Lopuksi pyysin vapaaehtoisen kirjoituksen aiheesta: ”Kerro mikä meni pieleen ja arvioi miksi niin kävi, kootut selitykset.” On aina hyvä jos oppilas itse huomaa ja kertoo jonkin olevan pielessä sen sijaan että opettaja poimii ”puutteita” esiin. Tämän tyyppinen itsearviointi kertoo oppilaan kyvystä oppia myös virheistään sekä tavoitteellisuudesta ja taidosta perustella näkemyksiään. Mitkä molemmat löytyvät päättöarvioinnin kriteereiden kiitettävästä sarakkeesta.
OPETTAJAN ARVIOINTIURAKKA
Jos oppilastöissä ei ole nimiä, ei minkäänlaisista arvioinnin apuvälineistä, täydennyskoulutuksista tai arviointitaulukoista ole apua. Seuraavaksi tärkein apuväline on Wilma, paikka jonne arvioinnit saa varmaan talteen. Sitten esille arviointiperusteet eli tehtäväkohtaiset oppimisen tavoitteet sekä kuppi teetä. Aikaa täytyy varata myös, että pinon päällimmäisen ja alimmaisen arviointi tapahtuu tasa-arvoisesti. Väsynyt ei saa olla, muuten ei muisti palauta tuntitilanteiden kokemuksia töiden seuraksi eikä Teamskansioissa olevien töiden klikkailu suju hermostumatta.
Kirjoittelin pienille lappusille sanallisia palautteita asioista, joihin huomioni oli kiinnittynyt, kannustuksia ja kehuja.
Koska arviointi ei saa kohdistua valmiisiin töihin eikä oppilaan ominaisuuksiin, vaan oppimiseen ja työskentelyyn, on vaikea saada tislattua se oppiminen pelkästään töistä esiin. Osaaminen niissä näkyy. Mutta näkyykö oppiminen? Se, että oppilas on syventänyt osaamistaan kuten oppiaineen T-tavoitteissa määritellään. Olen tuntenut nämä seiskaluokkalaiset vasta syksystä alkaen ja jokaisessa oppimistehtävässä tehdään erilaisia asioita. Ei siinä ehdi nähdä osaamisen syventämistä jos kuudenteen luokkaan pitäisi verrata.
Mutta työskentelyyn panostaminen näkyy jokaisella tunnilla. Kuvistunneilla ei nykyään tehdä ”harjoitustöitä” vaan ”oppimistehtäviä”. Jos suunnittelen tehtävät niin, että ne tuovat oppilaille uusia haasteita, taitoja, tietoja, näkökulmia, tekniikoita, voin olettaa että tapahtuu oppimista. Oppilas siirtyy ”en osaa” -tasolta ”osaan” -tasolle. Mutta entä se syventäminen? Sitäkin tapahtuu, parhaassa tapauksessa, jo yhden oppitunnin aikana. Kun on ensin kokeiltu miten jokin tehdään tai tajutaan. Harjoitellaan asian parissa jotakin kunnes osataan tehdä omia sovelluksia uuden opitun asian avulla.
Näinhän asiat ovat olleet aina. Mutta tämänhetkisen oletussuunnitelman myötä arviointi on voimakkaasi läsnä jo tehtäviä suunnitellessa. Että opettaja voi edes kuvitella arvioivansa samoja asioita, joita on kuvitellut tavoitelleensa opetuksessaan. Että tuntien aikana oppilaalla on useita paikkoja, joissa hän voi hypähtää ”seuraavalle tasolle” tekemisissään.
Tämä pitkä projekti ratkaisee kevättodistuksen numeron. Miten sen päätän? Josko ottaisin iisisti ja vain vertaisin aikaisemmin antamaani joulunumeroon. Katselisin ovatko kevään oppimiset samaa tasoa vai selvästi jotakin muuta. Pelkästään tällaisella menetelmällä selviäisin päättöarvioinnista melko nopeasti. Ja oppilaskin tajuaisi, kun operoitaisiin vain kolmen pykälän asteikolla: laskeeko, nouseeko vai pysyykö samana. Näin se toimisi, jos jo joulutodistuksen numerot olisi annettu päättöarvioinnin kriteereitä syynäämällä.
Olen päätynyt siihen, että ne mokomat kriteerit pitää olla koko ajan esillä. Jopa jokaisessa tehtävässä. Ei onnistu tasavertainen arviointi jos kriteeritaulukko kaivetaan esille vasta huhti- toukokuussa. Tai juu – siinä tapauksessa kyllä, että opettaja silloin suunnittelee seuraavan vuoden tunteja. Kriteerit ovat parhaimmillaan kun jotain aloitetaan. Tämä tuntuu olevan tämän hetkisen opetussuunnitelman ja arvioinnin uudistuksen tuoma suurin muutos.
Tavoitteet ohjaavat sisällön valintaa eivätkä tekniikat, kuten 1980-luvulla tai sisällöt kuten edellisessä opsissa. Seuraavalta opisilta odottaisin ehkä hiukan enemmän konkretiaa. Sitä on tarkoitus löytyä paikallisista opseista, mutta en usko että ne onnistuvat yhdenvertaisesti nivomaan opetussuunnitelmallisen normin ja koulun arkinormaalin yhteen. Siksi käytän mieluummin opetussuunnitelman perusteiden tekstejä.
Vielä näistä huoneista: eniten aikaa kuluu niiden töiden arviointeihin joiden numeron antaminen on nopeinta eli ne kympin työt. Unohdun vaan ihailemaan ja eläytymään. Tässä yksi sellainen. Emilia Pateyn kokonaisuus, joka pääsi vähän laajenemaan kirjallisuudenkin puolelle. Ja koska aikaa jäi, syntyi vielä pieni animaatiokin. Kuvat ovat täynnä paljon kertovia ja mietittyjä yksityiskohtia, joita on kiva bongata ja tulkita. Tässä kuvisprojektissa on aineksia elokuvakäsikirjoitukseen tai pieneen kuvakirjaan. Tai maailman parantamiseen sellaiseksi kuin kuvitteellisen hahmon Alinan arvoilla voisi hyvin yltää.
Teimmekö installaatiollamme kauppakeskuksesta gallerian? Vai muuttiko kuluttajille ja kuluttamiseen suunnattu ympäristö teoksemme pyloniksi, mainospylvääksi? Avajaiset sattuivat samaan aikaan kuin Black Friday eli villi alennusmyyntipäivä. Ja meidän viestimme kilpailivat ostokehotusten kanssa.
Kun installaatio purettiin, oppilaitteni syvälliset ajatukset ja monenlaiset äänet näyttivät palautuvan paperiksi, kartongiksi ja kapalevyksi. Taiteen taika katosi. Hetkeksi.
Projekti ja prosessi oli osa ”virallista” Suomi100 -juhlintaa. Taustoitus, tehtävänannot, valokuvia yksittäisistä teoksista, kaikkien koulujen oppilaiden nimet, yhteistyötahot, työvaiheiden dokumentointia, mediahuomiota ja oppilaiden kirjoituksia ym. löytyy
PÄÄSKYTIEN KUVISTA 