MALLINA MUOVIPULLO

Tänä vuonna on ilmastonmuutos monialaisena teemana kaikissa Porvoon kaupungin kouluissa. Niinpä päätin että nyt, lukuvuonna 2019-2020, tarkastelen ja raportoin tässä blogissani kuvataidetuntien tapahtumia ja oppimistehtäviä pelkästään tästä näkökulmasta.

Kahdeksasluokkalaisten vuoden ensimmäisenä oppimistehtävänä on ollut havaintopiirros. Hiljaista ja hidasta valööreiden havainnointia. Malleina on ollut valkoisia esineitä, akateemiseen perinteeseen nojautuen. Esimerkiksi viime vuonna taivuteltiin valkoisesta paperisuikaleesta möbiuksen nauha malliksi.

Ilmastoteema sai minut maalaamaan luokkaan kertyneet erimuotoiset muovipullot valkoisiksi. Niitä maalatessani en voinut olla ajattelematta käyttämäni maalin tuoteselostetta ja mietin voiko maalattuja pulloja laittaa enää muovinkeräykseen. Ilmastoahdistuneena totesin että ei voi, mutta ainakin vuosi sitten toteuttamastamme seinämaalauksesta jäljelle jäänyt valkoinen pohjamaali tulee nyt käyttöön. Koulullamme ei ole millään tavalla järjestetty ongelmajätteen keräystä. Minulle selvisi että käsityötunneilta metalliset maalipurkit jämineen ovat aina menneet sekajätteisiin. Ellei opettaja ole omin keinoin kuskannut tavaraa jäteasemalle.

Tehtävänanto:

”Valitse itsellesi pullo, aseta se valkoiselle pohjalle niin että näkymääsi lankeaa mahdollisimman kiinnostavat valot, varjot, valöörit ja kontrastit.” Tätä ennen oltiin tehty vihkoon valööriasteikko havaintovälineeksi. Sitä tehdessä tulivat lyijykynien kovuudet tutuksi. Myös pullon muotoa tutkittiin etukäteen vihkoon, että voitaisiin helpommin luopua ääriviivasta sitten kun ryhdytään toteuttamaan valööripiirrosta.

Ääriviivaton valööripiirtäminen on hidasta. Tunnelma on harras ja hiljainen. Jonkun mielestä varmaan tylsäkin, mutta tylsyyshän toimii hyvänä pohjana luovuudelle, omat ajatukset saattavat saada tilaa ja kirkastua kun ei ole jatkuvasti vaihtuvia viihdykkeitä ympärillä.

Tehtävänanto täydentyy

Kun piirrosta oltiin hinkattu kaksi kaksoistuntia, tehtävänantoon tuli lisäys: ”Lisää piirokseesi jotakin. Valitse itsellesi näkökulma. Niin että teoksesi tuleekin aihe, sisältöä, vaikuttavuutta.” Annoin kuvien kera esimerkkejä näkökulmista:

• muotoilijan näkökulma: jos olet piirtäessäsi ihaillut pullon jännää muotoilua, lisää kuvaasi jokin toinen mielestäsi kivasti muotoiltu esine, iloitse siitä että osaat piirtää muodon oikein
• ilmastonäkökulma: jos olet muovipulloa piirtäessä tullut ajatelleeksi ympäristöasioita, tee kuvaasi sellainen lisäys joka saa katsojankin ajattelemaan muovinkäytön haittapuolia
• taidehistoriallinen näkökulma: tee surrealistinen outo teos lisäämällä pullon seuraksi jokin asia tai esine joka saa katsojan ihmettelemään
• kiertotalousnäkökulma: muovin keräys tuottaa raaka-ainetta, millaisen uuden elämän mallipullosi voisi saada
• mittakaavanäkökulma: lisää kuvaan jokin oikeasti suuri asia mutta pieneen kokoon niin että pullosi alkaa näyttää valtavan suurelta
• empaattinen näkökulma: jos pullosi näyttää surkealta, kärsineeltä, yksinäiseltä, tee lisäys joka saa katsojankin eläytymään pullosi elämään. Anna sille kaveriksi toinen pullo.
• oma näkökulma

Piti vielä tähdentää että näkökulma tarkoittaa eri asiaa kuin kuvakulma. Ja että kuvakulma pitää ottaa huomioon jatkoi työtään miten tahansa. Kuvaan lisätyt asiat pitää kuvata samasta kuvakulmasta kuin mallina ollut pullokin, muutoin lopputulos ei näytä luontevalta.

Ilmastoteema ja ilmaisuntarve

 

Olin alun perin valinnut muovipullot malleiksi ilmastoteeman vuoksi. Ja tarkoitukseni oli että työtä jatkettaisiin vain tästä näkökulmasta. Mutta oppilaiden piirtelyä seuratessani tulin toisiin aatoksiin. Halusinkin nähdä kuinka moni tarttuu tähän teemaan kun se tarjolla mutta ei pakollisena. Arvailin ennakkoon että suurin osa haluaisi ilmaista huoltaan luonnon tilasta, mutta toisin kävi. Enemmistö oppilaista ei halunnut lisätä pullonsa seuraksi yhtään mitään. Havainnon tarkkuus riitti, se että on onnistunut piirtämään ehkä elämänsä hienoimman realistisen kuvan.

Mutta varsin näyttävä näyttely koulun aulaan saatiin. Jää katsojan oivallettavaksi, mistä ja miksi ihmeessä jonkun piirtämään pullokuvaan onkin eksynyt kilpikonna.

Kiitos kuvista: Inkeri, Veera, Lotta, Emilia, Leia, Julia, Jonna, Ella, Anni

---

Kaikki Pääskytien kuvista – blogin tekstit lukuvuonna 2019-2020 käsittelevät Ilmastonmuutosta, mikä on ilmiönä valittu Porvoon peruskouluissa kaikilla kouluasiteissa ja kaikissa oppiaineissa monialaisen työskentelyn teemaksi.

Apuopettajana Magritte

Amos Rex antoi vetoapua taidetehtävän suunnittelussa. René Magritte Suomessa!

Näkymä näyttelyn aulasta. kuva: TS

Surrealistien keinovalikoimaan kuuluu automatismi eli lupa tehdä mitä mieleen juolahtaa. Tästä on helppo löytää yhtäläisyyksiä seiskaluokkalaisten arvostuksiin samoin kuin surrealistien tavasta kuvata esineitä realistisesti mutta ilman arjen tylsyyttä.

René Magritte: Ilosanoma, 1938

 

Kuvantekokoprosessi käynnistyi arpoen

Olisin mieluusti laittanut oppilaat ensin tutkimaan Magritten aihevalikoimaa. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan pieniin kortteihin asioita joita hänen maalauksistaan löytyy. Sekoitteeksi joukkoon lisäsin oman aikamme esineistöä ja varsinkin oppilaitteni elämässä keskeisiltä vaikuttavia tavaroita. Arvottiin kaksi lappua. Saatiin surrealistisia rinnastuksia kuten porkkana ja kännykkä, silmä ja lintuhäkki, pilvi ja paprika.

Luonnosvaihe: muistikuvia, mielikuvia ja havaintoja

Arpoutuneet asiat kuvattiin ensin muistinvaraisesti. Aikaa viisi minuuttia. Kiersin, yritin arvailla mitä pikkuriikkiset kuvat esittivät, mitä oppilas yritti kuvata.
– Kissa?
– Ei kun karhu!!
– Hmm, vika voi olla katsojassakin, mutta mitä voisit muuttaa että tyhmäkin (minä) tajuaa että tarkoitat kissaa?
– Häntä pidemmäks.
– Ok.
Tämä on sitä uuden opetussuunnitelman mukaista ”opettamista”. Opsissa ei mainita että opettaja ”opettaa” vaan hän kannustaa, rohkaisee ja ohjaa. Em. keskustelu voidaan nähdä myös arviointitilanteena. Oppilas arvioi itse mitä voisi tehdä.

Seuraavaksi kuvattiin samat kaksi asiaa, mutta niin että mittasuhteet ovat oudot suhteessa toisiinsa eli pienempi asia isoksi ja isompi pieneksi. Aikaa tässäkin viisi minuuttia. Taka-ajatuksenani oli esitellä surrealistisia keinoja ennen kuin koko tyylisuuntaa oli edes mainittu. Samoin  kuin kolmannessa piirrostehtävässä, joka oli muodonmuutoskuva. Nyt toinen asioista on muuttumassa toiseksi. Jos oli tullut ”pullo” ja ”sulka” niin nyt sitten kuvataan pullosulka tai sulkapullo.

Tähän väliin tuli itse René Magritte meitä auttamaan. Tehtävänä oli katsoa videon muotoon koottuja Magritten maalauksia ja olla tarkkana josko valkokankaalle heijastuisi maalaus, josta löytyy juuri se esine jota itsekin äsken piirteli. Piti varoitella että joukossa saattaa olla teoksia joissa on tissit, mutta ei pidä säikähtää. (Tämä sivuhuomautus saattoi motivoida jotakuta kiinnostumaan kuvataiteesta ihan erityisesti).

Magritten tunneituimpia teoksia on kuva piipusta, johon on liitetty kaunis kirjoitus ”tämä ei ole piippu”. Haastoin oppilaita tulkitsemaan. Tai väittämään vastaan. Joku takana istuva taisi ehdottaa että josko olisi sittenkin vasara. Mielestäni tällä teoksella Magritte tekee suuren palveluksen apuopettajana. Eipä ole piippu, on piipun kuva. Ei omenan kuvaakaan tehdä omenista. Vaan väreistä, muodoista, viivoista, materiaaleista. Omenan kuvaa ei voi syödä. Omenoiden ja piippujen ominaisuudet ovat ihan eri juttu kuin kuvan ominaisuudet. Joita tässä oppimistehtävässä siis oltiin opiskelemassa.

Nyt olivatkin ainekset kasassa oman taideteoksen sommittelua varten. Esineiden lisäksi hahmoteltiin paikka: ulkotila tai huonetila. Ja mallia sai nyt katsoa reaalimaailman esineistä ja valokuvista. Onhan mahdotonta ulkomuistista kuvata miltä vaikkapa tuuba näyttää.

Julian luonnos

Värit ja välineet

Teoksen toteuttamiseen oli varattuna vesivärit. Ne aiheuttavat monelle henkistä allergiaa. Yritin lieventää mahdollisia pelkoreaktioita nimittelemällä välineitä oudoilla, mutta niiden toimintatapaa kuvaavilla nimillä ja demonstroimalla.

Sivellin = vetisen värin säiliö. Pieneen siveltimeen ei mahdu paljoa vettä ja isoon siveltimeen mahtuu niin paljon tavaraa, että se riittää puolikkaan paperin maalaamiseen kerralla. Eri paksuiset siveltimet eivät siis ole käytössä vain siksi että saisi eripaksuisia viivoja. Vaan kyse on eri kokoisten alueiden maalaamisesta.

Käsipyyhepaperi = siveltimenkuivausväline

Suttupaperi = tutkimuskaavake

Värinappien kansi = väripaletti
”Lika” väripaletissa = hienoja harmaan sävyjä, ihanteelista varjostusten tekoon esim

Paperin teippaus = pingoittaminen. Jonka tarkoitukseksi arvailtiin että pysyypä paperi varmasti paikoillaan. Odottelin muitakin selityksiä ja aina oli niitä, jotka valistivat miten tulee hienot reunat ja ennen kaikkea paperi kuivuu suoraksi.

Tekniikoita

Dokumenttikamera on loistokeksintö. Opettaja saa suurennettua demonstraationsa valkokankaalle, ei tarvitse mitään youtubetutoriaaleja näytellä. Tekniikat treenattiin samaan paperikaistaleeseen, johon kuva-aiheita oli verryttelymielessä hahmoteltu .

Vesiväritekniikoista ensimmäiseksi kokeiltiin ylimaalausta: sivellin kuultavaa väriä täyteen ja siitä vaan piirroksen yli väripintaa vetämään! Lyijykynä näkyy silti vielä värin alta. Sivellintekniikkaa ajatellen kyse oli märkää kuivalle tekniikasta ja laveerauksesta.

Sitten kokeiltiin eristämistä. Maalataan pelkällä vedellä se alue

taustaa, johon väriä halutaan. Esineet, joiden rajat halutaan säilyvän tarkkoina jäävät kuivaksi. Kun kostutetun alueen kohdalta maalaa paksulla

siveltimellä, runsaalla värillä ja vaikka kääntelee paperia, väri hakeutuu sinne missä on kosteaa ja kiertää kaikki kuivat paikat ja tulee tarkat rajat. Samaan tapaan kuin kuvankäsittelyssä kun käytetään taikasauvaa ja vain valitulle alueelle voi tehdä jotakin.
Peitevärimaalaamisen idea on siinä, että maltetaan pyöritellä sivellintä värinapissa tarpeeksi kauan, että sitä väriä on paksulti mukana. Tehtiin gradientti, väriliukuma. Valkoista nappia käyttäen tuli vielä värin taittaminenkin käsitteenä ja käytännössä tutuksi. (Tai ainakin tutummaksi.)

—

Ja sitten vielä se värinappien pesuohje = pestään – yllätys, yllätys – kuivalla siveltimellä (pyöritellään ensin märällä, kuivataan sivellin ja pyöräytetään sillä nappi puhtaaksi). Erittäin helppoa. Ja siistiä. Moni olisi hakeutunut tiskialtaalle viruttelemaan nappejaan juoksevan veden alla. Tai laittanut kannen kiinni jättäen yllärin seuraavalle maalarille… Omista työvälineistä huolehtimista ei ole kuviksen tavoitteissa erikseen mainittu, sillä se on itsestäänselvyys. Paitsi että upouusilla siveltimillä oli karvanlähtöaika! Ikävää, että koulutarvikekuvastoissa on myytävänä väärällä tavalla edullisia tuotteita.

Tämä kaikki ensimmäisellä kaksoistunnilla, seuraavalla kerralla oli vuorossa oman kuvasommitelman hahmottelu isompaan paperiin ja taustoilla olevien asioiden maalaaminen.

Teoriatunti keskeyttää

Kolmannella kaksoistunnilla ei maalattu ollenkaan, tarkoitus oli ottaa selville mitä se taide oikein on. Opettajan oletus oli että oma työskentely saattaisi saada lisäulottuvuuksia muihinkin suuntiin kuin vesiväritekniikan syövereihin.

Kertun vihko

Vihkoon raapustettiin vanhanaikaisesti frontaaliopetuksena erilaisia taidekäsityksiä. Yritin haastaa oppilaita väittelemään, kyseenalaistamaan kuulemaansa ja esittämään vastaväitteitä jokaiseen taiteen määrittely-yritykseen. Väitettä ”taide on ihmisen tekemää” yritettiin kumota Youtubevideoilla joissa elefantti maalaa. Itse esittelin näyttelyitäkin pitäneen Juusokarhun. Ja vastaväitteen, että ihminen se siellä on mahdollistanut sutimisen jne.

Hugo Simbergin Köynnöksenkantajapoikaa tarkastellen koottiin vielä manuaali taideteoksen katsomisen tavoista:

Tunnin lopussa oli koe, jossa kerrattiin tunnin asiat.  Mittasin Formskyselyllä olivatko aatokset olleet käsiteltävässä asiassa. Mielestäni ainakin kuvataidetunneilla on väärin arvioida tuntiaktiivisuutta vain sen perusteella viittaako oppilas, uskaltaako hän jakaa ajatuksiaan ääneen toisten kuulleen. Toki siihen kannustan ja kaikenlainen sanoittaminen on myös kuvataideopetuksen arviointikohde (T2, T7, T8), mutta mielestäni viittaamisrohkeus mittaa oppilaan temperamenttia. Johon arviointi ei saa kohdistua. Väitän että tuntiaktiivisuus teorian kyllästämällä tunnilla näkyy vihkotyöskentelynä ja asioiden ymmärtämisenä.

Oppilaat saivat tulkittavakseen porvoolaistaiteilijoiden teoksia.

Väliarvio

Kun magrittemaalaukset olivat viittä vaille valmiita, tehtiin väliarvio. ”Tarkista onko työssäsi realistisesti esitetty jokin, mutta kokonaisuus epärealistinen. Tarkista voisiko realistisuuden tuntua lisätä varjostuksella.” Katsotaan Magritten maalauksia. Miten se lyhtypylväs onkaan varjostettu pyöreäksi. Jos se olisi maalattu vain paikallisvärillään, se näyttäisi litteältä, jyrän alle jääneeltä. Katsotaan miten heittovarjot luovat tilaa kuvaan. Etsitään omasta maalauksesta paikat, joihin heittovarjo luonnollisesti kuuluu. Maalataan kuultavasti.

 

Siirin ja Saanan työt ennen irroitusta

Jos sattui tulemaan valmiiksi

Viimeisellä tunnilla ekstratyönä, odotellessa että kaikki muutkin saavat työnsä valmiiksi, oli tarjolla Photoshopversio omasta maalauksesta. Moni on varmaan kopioinut näytöltä kuvia kynin ja siveltimin. Toisinpäin toimiessa oli rennompi tunnelma. Oppilas näytti saavan esitettyä taideteoksensa idean ymmärrettävämmin kun saikin käyttää valokuvia. Oman maalauksen väriasteikko, idea, sommittelu ohjasivat Photoshopin opiskelua. Oppilaiden kysymykset koneen äärellä alkoivat sanalla ”Miten”. Miten ton varjon saa läpikuultavaksi, miten tän taivaan vaaleammaksi, miten tän pullon saa tänne koloon, miten lintu käännetään lentämään tähän samaan suuntaan kun mun maalauksessa… Määrätietoista toimintaa, jossa oppija on se joka määrää. Ei ohjelma.

Eeron chilit

Raakelin pullonkaula

Kuvailmaisun keinoja

Toiveeni on, että oppimista tapahtuisi kaikissa oppimistehtävän vaiheissa: aloittaessa, työskennellessä ja ehkä eniten valmiiden töiden äärellä. Painopiste näiden kolmen kesken on liikkunut opettajaurani aikana niin, että aloittaessani kuvismaikkana, panostin eniten tehtävien alkuun, kuten harjoittelukouissa oli opetettukin. Että ensin pitää näyttää kuvia ja harjoituttaa tekniikka. Opettaa tarpeelliset taustatiedot ennen kuin oppilaat uskaltaa laskea työskentelemään. Kirjoitin joka tunnilla taululle otsikon ”Tavoitteet eli Arviointiperusteet”. Ja nämä olivat tehtäväkohtaisia, tuotokseen liittyviä asioita kuten ”rikas valööriasteikko” tai ”voimakas syvyysvaikutelma”. Eli oppimistavoitteet suuntasivat oppilaan huomion työhön, jota hän oli tekemässä. Siihen materiaaliseen esineeseen. Jota lopuksi vertailtiin niihin tavoitteisiin. Ja arvioitiin sen mukaan. Selkeää. Ja edelleenkin toimii joissakin oppimistehtävien osa-alueissa.

Kokemuksellisen oppimisen malliin törmättyäni hoksasin, että työskentelyn junaan voi hypätä välipysäkeiltäkin. Kunhan vaan vuorottelee kokemuksen ja käsitteellistämisen välillä ahkerasti.

Uusin opetussuunnitelma taas on opettanut minua arvioimaan ja monipuolistamaan arviointitapojani. Ja huomaan että tilanteissa joita kutsun arvioinneiksi, onkin samantapainen henki kuin aikaismmin oli tehtäviä aloittaessa. Olen alkanut kutsua oppilaiden valmistuneita töitä oppimateriaaliksi. Ja toivon, että oppilaatkin näin kokevat. Kun niitä katsotaan, ollaan oppimisen kokemuksen äärellä.

Magritteprojektin viimeinen tunti meni vertaisarvioinnissa eli töitä laputellessa, käsitteitä kerratessa, kuvia tulkitessa.

Olin etukäteen naputellut valmiita arviointilauseita, havainnoinnin kohteita. Jokainen sai vähintään kaksi arviointilausetta. Niitä analysoitiin ensin hieman. Kerroin, että lauseita on kolmenlaisia. On lauseita, jotka ovat kuvailevia. Niitä mitä neljävuotiaskin osaisi kuvasta lukea kuten kuu, kissa tai sadetta. Toinen kategoria pitää sisällään kuvailmaisun keinoja ja tekotapaan liittyviä asioita. Asioita, joiden havainnointia kuvatulkinnan termein kutsutaan erittelyksi tai analysoinniksi. Kolmas lappukategoria piti sisällään katsojan aatoksia, fiiliksiä ja tulkintoja mistä kuvassa on kyse.

Pyysin oppilaita kertomaan josko itselle oli tullut jokin  kuvailmaisun keinoihin liittyvä lappu. Ei juurikaan viittauksia. Asiaa auttoi kun avasi, että kyseessä on siis esimerkiksi värijuttuja, tekniikkajuttuja, sommitteluasioita. Joidenkin luokkien kohdalla epävarmuus jatkui esimerkeistä huolimatta. Aloin huolestua, koska lukuvuoden alusta alkaen olen kokenut ohjanneeni oppilaita kuvailmaisun keinojen hallintaan. Sehän on kuvataideopetuksen keskeisiä tavoitteita (T4). Ja nyt seison luokan edessä tuijottamassa ällistyneisiin silmiin. Että mitkä ihmeen ilmaisukeinot. Turvauduin hätäpäissäni äänen ilmaisukeinoihin. Kuiskaten: ”Kuvassa voi olla jotain hyvin himmeää”. Puheäänellä: ”Tai tasaharmaata”. Huutaen: ”Jotain suurta ja voimakasta!”. Tyrmistyneitä katseita, paheksuntaakin ehkä koska ensin ope käyttää outoja sanoja ja nyt se vielä huutaa. Pikaisesti tavalliseen opeääneen vaihtaen selvensin näiden olleen puheilmaisun keinoja. Kuvailmaisussa on omansa. Ja sitten luettelemaan niitä keinoja…

Oppimista valmiiden töiden äärellä ja vertaisarviointia

Lapussa luki ”kuvassa on jokin valonlähde”. Se oli laitettu työhön, jossa oli kuu. Mutta myöskin puu. Miten kuun valo voisi näkyä maalauksessa muutoinkin kuin kuuna taivaalla? Jos olisimme yhä olleet työskentelyvaiheessa, olisin ehkä tehnyt tämän kysymyksen tekijälle. Nyt vastaajina olivat toiset oppilaat, vertaiset. ”Voisit laittaa sitä kuun valoa tohon puuhunkin sinne kuun puolelle.” ”Tossa puussa vois olla heittovarjo jos olis täysikuu”. Puhun mielestäni liikaa tunneilla. Olen aina iloinen kun kuulen oppilaiden suusta ja heidän sanoillaan näitä kuvisasioita.

Jurytys

Tunnin lopuksi vielä valintatehtävä: mikä teoksista voisi edustaa luokkaa näyttelyssä. Ja miten se valittaisiin. Oppilaiden käytöksestä päätellen ehdottivat valintamenettelyksi huitomista ja huutamista. ”Mun, mun, mun!” tai ”Mun työtä ei saa mihinkään laittaa!”.

Suoritettiin viittausäänestys jokaisen kuvan kohdalla. Sai äänestää useampaa ja omaansakin. Saatiin semifinalistit. Uusi viittausäänestys ja jäljelle jäivät luokan finalistit.

Tunnelma oli aivan toisenlainen kuin hetki sitten viileän analyyttisesti kuvallisia muuttujia tarkastellessa. Nyt siis pitäisi katsella kuvia kilpailumielessä. Siis arvostella eikä arvioida. Joillakin nousi halu valita työ sillä perusteella onko se kaverin tekemä. Olisi voinut viitata vihkomuistiinpanoihin, kohtaan ”taidekäsitykset”. Että joidenkin mielestä taiteen tunnistaa varmuudella siitä, kenen tekemää se on. Kiusaamisvaihtoehtoonkin olin varautunut. Että julkisesti äänestettäisiin työtä, jonka tekijä ei missään nimessä haluaisi sitä esille. Tarvittiin ulkopuolinen puolueeton ja lahjomaton tuomari. Sellaisia löytyi käytävältä helposti. He suorittivat valinnan ilman taustatietoja, yksinkertaisesti ”tykkää” -metodilla.

7A -luokan finalistit Isabel, Julia, Janina, Roope, Pyry, Peppi

 

Kun töitä valitaan taidenäyttelyihin se on jurytystä. Tulee sanasta jury eli tuomaristo. Siihen ei mielestäni seiskaluokkalainen ole kypsä. Ainakaan kun teokset ovat oman luokan oppilaiden tekemiä. Harmi, ettei sattunut koulun kuraattori kulkemaan ohitse. Kas kun näyttelyn järjestäjiä kutsutaan myöskin kuraattoriksi ja näyttelyn järjestämistä kuratoinniksi.

 

Ripustus

Valituista töistä tuli  kiehtova kokonaisuus huolimatta useista tuomareista ja kuraattoreista. Siispä ruokalaan paraatipaikalle esille! Siellä on pitkä kisko valaisimineen ihan tätä tarkoitusta varten. Mutta keittiön puolelta on pikkuhiljaa hivuttautunut välineistöä koulun tilojen puolelle. Ja nyt taideteoksemme kilpailevat surrealistisesti huomiosta ready made -esineiden, kuten rullakon, pakastimen ja pahvilaatikoiden kanssa. Lisäksi kevätauringon valaisema ruokasali peilautuu lasikehyksistä. Lievennän harmitustani ajattelemalla että ehkä Magrittea hymyilyttäisi.