Kaljatölkki koulun katossa

Koulumme valoaulassa roikkuu parhaillaan piparkakku-ukkojen tapaisia hahmoja eli ilmiselvästi jotakin jouluun liittyvää. Ne, jotka ovat pysähtyneet katselemaan tarkemmin, ovat huomanneet että mukana on muutakin. Kuten tiskiharja, viisariton kellotaulu, joulupukki ja pipareita. On siellä pieni jouluseimikin.

Mukana oleva joulunpunainen kaljatölkki on saanut monet ihmettelemään, mitä  sellainen tekee koulun katossa. Joulujuhlaa varten tehty video antaa vastauksen: kyseessä on installaatio ja pyrkimyksenä oli tehdä ”taidetta”. Missään vaiheessa ei siis ollut tarkoitus ”askarrella koristeita” vaan ilmaista jotakin taiteen keinoin sekä herättää katsojassa ajatuksia. Videossa vilahtava taideyleisö ottaa teoksen esimerkillisen  ennakkoluulottomasti vastaan.

Piirtäminen ei ole vain kädentaito

Piirtäminen on havaintojen tekoa. Sen opettaminen on katsomisen,  ja tarkkaavaisuuden opettamista. Pääskytien koulun extra special perinnetehtävä opettaa  seiskaluokkalaisille keinoja, miten saada kolmiulotteinen maailma litistettyä kaksiulotteiselle paperille ilman tilankuvaamisen teoriaa. Joka vuosi on ollut ilo nähdä miten opitaan ja onnistutaan.
Tilankuvaamisen keinona on käytetty päällekkäisyyttä. Sitä, että asiat näkyvät toistensa takaa limittyen.
Piirtäessä on nähty malli viivoina. Mielestä on häivytetty kaikki muut sanat paitsi viivan ominaisuuksia kuvaavat: paikka, suunta, pituus ja muoto. Ei ei ole ajateltu sanoja ”peukalo” tai ”kynsi”, jolloin omat mielikuvat haittaavat katsomista.
On aloitettu lähimmästä viivasta, sellaisesta, joka näkyy kokonaan. Uuden viivan paikka löytyy ikäänkuin ankkuroituna tähän viivaan, sen takaa.

Pelillisyyttä vai työniloa?

Kun samat väriliitulaatikot ovat kahdeksan seiskaluokan käytössä kahden viikon aikana, on normaalia, että entropia kasvaa. Miten saada värit järjestykseen, ettei yhdestä paketista löydy kolmen sinisen liidun lisäksi pelkkiä tumman ruskeita ja toisesta paketista yksi katkennut punainen. Eli miten motivoida oppilaat tekemään työtä. Siivoamaan. Jopa toisten jälkiä.

 

Tässä yksi ehdotus :

1. Vedetään kaikki rasiat suojakoteloistaan ja kipataan liidut sikin sokin  yhteen laatikkoon. Vapaaehtoisia löytyy helposti tähän vapauttavaan riehumisvaiheeseen.

2. Järjestetään tyhjentyneet rasiat riveihin. Helppo homma ja houkuttelee niitä, joiden mielenrauhaa äsken luotu kaaos järkytti.

3. Ope tökkää yhdelle oppilaalle käteen keltaisen liidun, toiselle oranssin, kolmannelle punaisen jne. Tehtävänä on kaapata laatikosta muita samanvärisiä liituja niin monta kuin minuutissa ehtii ja pudotella ne sitten rasioihin. Jos halutaan kilpailla, pisteet näkyvät heti kun toteaa mitä väriä on eniten rasioissa.

4. Seuraavalla tasolla kehitetään nopeaa näkemistä, siinä missä äsken oli sorminäppäryys valttia.

Useista rasioista puuttuu nyt liituja. Jos halutaan kilpailla, niin voittaja on se, joka nopeimmin hoksaa mikä väri rasiasta puuttuu, löytää kyseisen värin laatikosta ja täydentää rasian saaden siitä pisteen. Jos kilpailun sijasta halutaan vaan viihtyä yhdessä, väripongaus on hauskaa sinällään. Hauskuus syntyy oppimisen kokemuksesta: on ilo huomata miten silmät nopeasti adaptoituvat erottamaan oleellisen. Kaaoksesta syntyy järjestystä helpommin kuin aluksi oletti.

5. Rasiat, joista puuttuu vain yksi tai kaksi, erottelevat todelliset väripongarit. Peliin voi osallistua koko luokka yhtä aikaa: Valmiina, paikoillanne, hep ja rasia dokumenttikameran alle… Tehtävänä on olla eka joka hoksaa minkä värinen liitu rasiasta puuttuu. Mitä aktiivisemmin on ollut mukana järjestelemässä, sitä helpompaa tämä on. Tai jos värit sattuvat olemaan sateenkaaren värien mukaisessa järjestyksessä, on helppo hoksata mikä punaisen ja keltaisen välistä puuttuu. Ja ope saa työnnettyä väriopin kertausta mukaan todeten, että väliväri.

6. Palkintoina oman työn ihailu, open kiitokset, ryhmässä toimimisen ilo.

7F-luokkaa ja erityisesti Iiristä, Amandaa, Elsaa ja Minna-Mariaa kiittäen,

Tittaope

Ensimmäinen diakuva

”Miks tää on näin pieni?”, kysyy seiskaluokkalainen ja pitää kädessään muovista kehystä, jonka sisällä on kuva Mona Lisasta. Vastaan, että joskus kauan sitten kuvia näytettiin heijastamalla tällaisia dioja. Aha, toteaa poika, vuonna 2000 syntynyt.  Ehkä pitäisi kokeeksi kaivaa diaprojektori esiin ja ennen niin arvokas taidekuvakokoelma. Voisi valita yhden ainoan kuvan heijastettavaksi. Se saattaisi saada täyden huomion, jäädä mieleen paremmin Power Pointin animaatioin elävöitetyt ”diat”.

Ja tätä uutta blogia luodessani ihmettelin ensin miksi ottamani valokuva on näin pieni. Vaistomainen klikkaus ja se suureni. Perspektiivi on pienentänyt oikeanpuoleisen Mona Lisan kuvan. Se suurenee jos kävelee lähemmäs katsomaan.